Pakene tai taistele -reaktio

Kun kyse on elämästä ja kuolemasta, keho ei jätä meitä pulaan. Se valmistautuu taistelemaan monin keinoin, joilla evoluutio on meidät varustanut.

Aivojen mantelitumake on vastuussa pelon prosessoinnista ja uhkatilanteen arvioinnista tulkitsemalla ääniä ja kuvia. Aiemmin opitun perustella mantelitumake määrittää kohdatun krokotiilin suureksi vaaraksi, ja lähettää välittömästi hätäsignaalin hypotalamukseen. Tämä toimii eräänlaisena komentokeskuksena, joka aktivoi sympaattisen hermoston, ja kehoon vapautuu ensin erityisesti adrenaliinia ja noradrenaliinia.

Käynnistyy taistele tai pakene -reaktio, jonka myötä pulssi nousee, sydämen iskuvoima kasvaa ja lihasten verisuonet laajenevat, jolloin niiden toimintakyky paranee. Ihon ja sisäelinten verisuonet puolestaan supistuvat ja verenpaine nousee. Keuhkoputket laajenevat, jolloin ilma virtaa paremmin keuhkorakkuloihin. Varastoitua sokeria ja rasvaa alkaa vapautua lihasten käyttöön, ruuansulatus hidastuu ja silmäterät laajenevat. Ihon pinta lämpenee ja hikoaa, mikä nostaa sähkönjohtavuutta. Kämmenten hikoaminen parantaa tarttumisotetta, mistä voi olla hyötyä taistelussa tai pakenemisessa.

Nämä havaittavat reaktiot aiheuttaa äärimmäisen nopea kemiallinen prosessi kehossamme. Kaikki tapahtuu tahdosta riippumattomasti. Ihminen on silmänräpäyksessä valmis toimintaan, ja (todennäköisesti) pakenee krokotiilia jo ennen kuin ehtii ajattelemaan asiaa.

Termin kehittäjä Walter B. Cannon

Termin ‘pakene tai taistele” kehitti tohtori Walter B. Cannon vuonna 1915. Hän opiskeli Harvardin yliopistossa ja jatkoi siellä opettajana psykologian laitoksella. Vaikka Cannon opiskeli psykologiaa, hän kiinnostui laboratorioeläinten fyysisistä reaktioista paineen alla.

Kun hän tutki eläinten ruuansulatusta, hän havaitsi pelokkaan eläimen vatsassa fyysisiä muutoksia. Cannon kiinnostui stressin ja fyysisten reaktioiden suhteesta ja jatkoi tutkimuksiaan eläinten kehossa tapahtuvista muutoksista stressin aikana kahdenkymmenen vuoden ajan.

Cannon määritteli myös uudestaan aiemmin esitellyn termin homeostaasi, joka tarkoittaa elimistön sisäistä tasapainoa. Keho pyrkii pysymään mahdollisimman vakaana muutoksista huolimatta ja tavoittelee tietynlaista tasapainoa. Esimerkiksi verensokerin nousu aiheuttaa janon, juomalla nestettä saadaan sokerin määrä elimistössä tasapainoon. Cannonin mukaan myös akuutista stressireaktiosta palautuminen on kehon pyrkimystä homeostaasiin.

Stressin homeostaattisen määritelmän mukaan ‘stressi on tila, missä odotukset – geneettisesti ohjelmoidut, opitut tai ympäristön ohjaamat – eivät vastaa käsitystä sisäisen tai ulkoisen ympäristön senhetkisestä tai odotetusta tilasta. Tämä odotusten ja oletetun tilanteen välinen ero aiheuttaa ihmisessä stressireaktion.’

Vaaratilanteen jatkuessa

Palataan vaaraan, jonka kohtasimme. Jos havaittu krokotiili onkin valtava pehmoeläin, voi vetäistä syvään henkeä ja naurahtaa helpotuksesta.

Jos uhka on todellinen ja taistelu väistämätön, aktivoituu ensimmäisen adrenaliinipiikin ehtyessä hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiskuori -akseli. Sen tehtävänä on pitää sympaattinen hermosto aktiivisena – kaasupoljin pohjassa – niin pitkään kuin tarvitaan.

Lisämunuaisen toiminnan käynnistyessä alkaa vereen vapautua stressihormoni kortisolia, jolla on monia tehtäviä, se mm. pitää veren sokeritason riittävän korkeana stressitilanteiden aikana. Lisämunuaisen kautta tulevia hormonaalisia vaikutuksia kutsutaan välillisiksi stressin vaikutuksiksi, koska ne toimivat verenkierron kautta. Nämä vaikutukset ovat havaittavissa 20–30 sekunnissa. Artikkelin alussa kuvattiin välittömiä vaikutuksia, jotka tulevat suoraan sympaattisen hermoston ansiosta parissa sekunnissa.

Stressireaktiosta palautuminen

Kun uhka on voitettu, eivätkä aivot enää havaitse riskejä ympäristössä, otsalohkolle välittyy ”peru hälytys” -viesti, sympaattisen hermoston hälytysmerkit vaikenevat, ja mantelitumake saa parasympaattisen hermoston palauttamaan elimistön normaaliin rentoutuneeseen tilaan.

Keholta menee noin 20 minuuttia fyysiseen palautumiseen akuutista stressireaktiosta, adrenaliinilisä vaikuttaa puolesta tunnista tuntiin. Lisämunuaisten erittämien hormonien vaikutus alkoi myöhemmin, ja myös kestää pidempään. Kun stressitekijää ei enää esiinny, kortisolinkin tuotanto kehossa loppuu ja tasapainotila saavutetaan parasympaattisen ja sympaattisen hermoston välille.

Sympaattinen hermosto ja hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiskuori -akseli pitävät stressireaktion yllä niin kauan kuin on tarpeen. Ihminen on rakennettu kohtaamaan vaaroja ja taistelemaan hengestään tilanteissa, jotka syntyvät nopeasti mutta usein myös ratkeavat pian. Aktivoituminen ja hyökkäys ovat normaaleja toimintoja, samoin kuin innostus ja voitonriemu.

Multitaskaus, verot, korot, korkojen korot, piinaava kollega ja hajoavat kodinkoneet – näistä ei ollut tietoa evoluution alkuaikoina. Adrenaliinipiikkiä ei saa taistelemalla purettua, kun vastapuolena on puhelinlasku.

Mitä kehossa tapahtuu, kun stressivaste jää päälle? Lue artikkelisarjamme osa 2 viikolla 7.

Kuva ja tiedot Walter Cannonista: 

https://home.cc.umanitoba.ca/~berczii/hans-selye/walter-cannon-fight-or-flight-response.html

Moodmetric-mittauksen tieteellinen tausta ja käytännön sovellutukset käydään läpi viisiosaisessa sarjassa
  1. Pakene-tai-taistele -reaktio
  2. Aivojen tulkinta jatkuvasta vaarasta johtaa pitkittyneeseen stressiin
  3. Fysiologiset mittaukset stressin pitkäkestoisessa seurannassa
  4. Moodmetric-älysormuksen toiminta ja mittausdatan tulkinta (julk. vko 9)
  5. Moodmetric-mittaus ennakoivan työterveyshuollon välineenä (julk. vko 10)