Fysiologiset mittaukset stressin pitkäkestoisessa seurannassa

Stressin fysiologisia vaikutuksia voidaan mitata monella tavalla ja myös kliiniseen käyttöön soveltuvia menetelmiä löytyy useita. Stressinseurannan menetelmiä ovat esimerkiksi yksinkertaiset verenkiertomittaukset (syke, sykevälinvaihtelu), erikoisosaamista vaativat verenkiertomittaukset (EKG:n ja verenpaineen pitkäaikaisrekisteröinnit, autonomisen hermoston testit) sekä biokemialliset määritykset (hormonaaliset ja immunologiset määritykset verestä, syljestä, virtsasta). Laboratorio-olosuhteissa tehdyissä mittauksissa saadaan monipuolista ja tarkkaa tietoa, mutta niiden avulla ei voida tavoittaa arkielämän tapahtumista johtuvia fysiologisia muutoksia.

Ylikuormitustilat kehittyvät pitkän ajan kuluessa, ja kroonistuneesta stressistä palautuminen voi viedä viikkoja tai kuukausia. Stressin pitkäaikaiseen fysiologiseen mittaukseen tarvitaan käyttäjäystävällisiä ja normaaliarkeen sopivia menetelmiä.

Kannettavat laitteet soveltuvat pitkäkestoiseen mittaukseen

Pitkäkestoista stressin mittausta voidaan tehdä vain kannettavilla laitteilla, joista ei koidu käyttäjälleen kohtuutonta vaivaa. Aktiivisuus- ja muut hyvinvointimittarit ovat tuoneet mahdollisuuden ymmärtää omaa fysiologiaa jokaisen ulottuville. Monet mittareista tekevät päätelmiä myös käyttäjän stressistä, mutta käyttäjällä ei ole aina välttämättä ymmärrystä siitä, mihin mittaustulokset perustuvat.

Kliinisessä käytössä olevia fysiologisia mittausmenetelmiä stressin viikkoja tai kuukausia kestävään seurantaan ei vielä ole. Tällä hetkellä jatkuvaa ja pitkäaikaista stressin seurantaa voi tehdä sykevälivaihtelua tai ihon sähkönjohtavuutta mittaamalla.

Sykevälivaihtelu

eng. heart rate variability (HRV)

Terve sydän ei ole metronomi. Sykevälivaihtelu tarkoittaa peräkkäisten sydämenlyöntien välisen ajan variaatiota. Sykeväli vaihtelee levossa kymmenistä jopa sataan millisekuntia.

Sykevälivaihtelu on kehon keino säädellä optimaalista verenkiertoa erityisesti aivoihin. Mitä enemmän vaihtelua lyöntien välissä on, sitä suurempi on parasympaattisen hermoston aktiivisuus – eli elimistön palauttavat toiminnot tekevät tehtäviään hyvin. Esimerkiksi pakene tai taistele -reaktio aktivoi sympaattisen hermoston, ja parasympaattinen toiminta menee pois päältä. Tällöin sykevälivaihtelu pienenee sydämen takoessa jatkuvasti samaa tahtia, sillä taistelussa pyritään pysymään hengissä eikä hienosäätämään kehon toimintoja.

Sydämen sykevälivaihteluun vaikuttavat eniten ikä, sukupuoli ja syketaajuus. Mitä korkeampi ikä ja leposyke, sitä pienempi vaihtelu. Sykevälivaihteluun vaikuttavat lisäksi mm. henkinen ja fyysinen stressi, ikä, tupa­kointi, alko­holi ja kah­vi, yli­paino, veren­paine, ve­ren rasvap­ro­fiili, soke­riarvot, tuleh­dus­te­kijät, masennus ja ahdis­tu­neisuus. Myös pe­rimä vai­kuttaa ­sy­ke­vä­li­vaih­teluun voimak­kaasti. Yksi­löl­linen vaih­telu on suur­ta, sik­si syke­vä­li­vaih­te­lulle ei voi asettaa sel­keitä raja-ar­voja. Mittauksissa tärkeää on huomioida lepo ja rasitus: kun syke kohoaa fyysisessä kuormituksessa korkealle, sykevälivaihtelu pienenee.

Sykevälivaihtelu on ilmiönä tunnettu 60-luvulta asti ja terveydenhuollossakin sitä on käytetty jo pitkään. Tarkin tapa mittaukseen on elektrokardiogrammi eli EKG. Hyvinvointikäyttöön on tarjolla useita erilaisia laitteita, joista rinnasta mittaavat, esim. pannat tai liimattavat sensorit ovat tarkimpia. Ranteesta tai sormesta tehtynä mittauksen tarkkuus kärsii liikkeestä erityisesti korkeilla syketaajuuksilla.

Mittauksessa sydänkäyrältä lasketaan perättäisten jaksojen saman vaiheen välinen aika. Yleensä mitataan perättäisten R-piikkien (sydämen vasemman kammion supistuminen) välistä aikaa, R-R -intervallia. Sykevaihtelun analysoinnissa käytetään matemaattisia menetelmiä. Kehittyneellä algoritmiikalla sykevälivaihtelusta voidaan tehdä päätelmiä henkilön psyykkisestä ja fyysisestä kuormituksesta, mutta aina ei ole helppoa selvittää mistä milloinkin on kysymys.

Sy­dämen syke­vä­li­vaih­telu on le­vossa ja rentou­tu­neena suur­ta, kun ih­minen on nuori, ter­ve, hyvä­kun­toinen ja -voin­tinen. Yksinkertaistaen alhainen sykevälivaihtelu perusterveellä aikuisella voi antaa indikaatiota stressistä.

Ihon sähkönjohtavuuden muutos

eng. electrodermal activity (EDA), galvanic skin response (GSR), skin conductance response (SCR)

Sykevälivaihtelua pidempään tunnettu ilmiö on ihon sähkönjohtavuuden muutos. Psykologisten tekijöiden vaikutuksen ihon sähkönjohtavuuteen löysivät lähes samaan aikaan ranskalainen neurologi Féré (1888) ja venäläinen fysiologi Tarchanoff (1889). Ensimmäiset havainnot oli tehnyt jo kymmenen vuotta aiemmin ranskalainen terapeutti Vigouroux. Ilmiön lukuisista nimeämiskäytännöistä on englanniksi vakiintunut electrodermal activity (EDA).

Ihon sähkönjohtavuus kasvaa, kun hikirauhasten kautta ihon pinnalle nousee hikeä. Ihon pienet hikirauhaset reagoivat vahvasti psykologisiin ärsykkeisiin ruumiinlämmöstä riippumatta. Ne aktivoituvat, kun sympaattinen hermosto valmistaa kehoa toimintaan. Merkittävää on, että parasympaattinen aktivaatio ei vaikuta ihon sähkönjohtavuuteen, joten sitä voidaan pitää indikaattorina psykologiselle ja fysiologiselle virittäytyneisyydelle. Ihon sähkönjohtavuuden lisääntyminen korreloi vahvasti emotionaalisen ja kognitiivisen aktiivisuuden kanssa (1).

Ihon sähkönjohtavuudella on paljon kliinisiä ja käytännön sovellutuksia, joista tunnetuin lienee valheenpaljastustesti. Psykologian tutkimuksessa ilmiön mittausta on sovellettu sen löytämisestä lähtien, myöhemmin esimerkiksi peli- ja käyttäjätutkimuksessa ja huippu-urheilussa.

Mittaamiseen on kautta aikojen ollut tarjolla paljon laitteita, joilla voidaan tehdä laboratoriotason mittausta. Yleensä mittaus tehdään kämmenestä tai sormenpäistä elektrodeilla, jotka on johtimin yhdistetty vahvistimeen. Käsittelemätön signaali on hyvin herkkä liikkeelle, joten useimmissa testiasetelmissa henkilön pitää olla liikkumatta. Mahdollisesti näistä syistä tämä yksinkertainen ja helppokäyttöinen mittaus on jäänyt vain tutkijoiden työkaluksi ja käyttö hyvinvoinnin laajemmassa ymmärryksessä ei ole vielä tehokkaasti hyödynnetty.

Vasta viime aikoina puettavien biosensorien laadun ja tunnettuuden lisääntyessä markkinoille on tullut kannettavia laitteita ihon sähkönjohtavuuden mittaamiseen. Kannettavuus on kiinnostavaa sekä psykologian että kliinisen käytön näkökulmasta (2). Psykologian piirissä kannettavat sensorit sallivat mittaukset henkilön normaalissa elämänpiirissä, mikä tuo arviointiin valtavasti uutta näkökulmaa. Kannettavat laitteet myös mahdollistavat jatkuvan mittauksen kohtuullisin kustannuksin.

Ihon sähkönjohtavuuden mittaus rekisteröi resistanssin eli sähköisen vastuksen (mittayksikkö ohmi) käänteisarvon konduktanssin (mittayksikkö siemens) kahden ihon pisteen välillä (3). Signaalilla on kaksi komponenttia: hitaasti muuttuva ihon johtavuustaso (skin conductance level, SCL) ja piikkimäinen ihon johtavuusvaste (skin conductace response, SCR), jonka amplitudi ja esiintymistiheys kertovat henkisestä vireystilasta (1). Ihon sähkönjohtavuuden muutos ei kerro henkilön tunnetilasta, eli vireystilan nousu voi johtua yhtä hyvin innostuksesta, paniikista kuin ärsyyntymisestä.

Mittaustarkkuus riippuu käytettävästä laitteesta, mistä kohtaa kehoa mitataan – kämmenistä ja jalkapohjista saadaan paras vaste (4), ja ympäristön stabiiliudesta. Ihon sähkönjohtavuuden arvoihin on todettu iän ja sukupuolen vaikuttavan jonkin verran. Ulkoinen lämpötila ja henkilön liikkeet vaikuttavat mittaussignaaliin, jota pitää oikeiden johtopäätösten tekemiseksi käsitellä.

Ihon sähkönjohtavuuden mittaus on mahdollista saada kannettavassakin muodossa niin tarkaksi, että sen avulla henkilön emotionaalista ja kognitiivista kuormitusta voidaan ymmärtää hyvin. Tavoitteemme on ilmiön entistä tehokkaampi hyödyntäminen esimerkiksi työuupumuksen ehkäisyssä. Uupumus kehittyy usein pitkän ajan kuluessa, joten pitkäaikainen ja jatkuva stressin mittaus käyttäjäystävällisesti ja luotettavasti on tärkeää.

Seuraavassa artikkelissamme kerromme, miten Moodmetric-älysormus mittaa ihon sähkönjohtavuutta, ja miten algoritmien avulla laskettu Moodmetric-indeksi huomioi edellämainitut olosuhteiden rajoitukset.

Lue artikkelisarjat aiemmat osat tästä

OSA 1: Pakene tai taistele -reaktio

OSA 2: Aivojen tulkinta jatkuvasta vaarasta johtaa pitkittyneeseen stressiin

Lähteet:
(1) Electrodermal Activity (Boucsein, 2012)

(2) Feasibility of an Electrodermal Activity Ring Prototype as a Research Tool (Torniainen, Cowley, Henelius, Lukander, Pakarinen, 2015)

(3) A short review and primer on electrodermal activity in human computer interaction applications (Benjamin Cowley, Jari Torniainen, 2016)

(4) Electrodermal Activity Sensor for Classification of Calm/Distress Condition (Zangróniz et al., 2017)

Moodmetric-mittauksen tieteellinen tausta ja käytännön sovellutukset käydään läpi viisiosaisessa sarjassa
  1. Pakene-tai-taistele -reaktio
  2. Aivojen tulkinta jatkuvasta vaarasta johtaa pitkittyneeseen stressiin
  3. Fysiologiset mittaukset stressin pitkäkestoisessa seurannassa
  4. Moodmetric-älysormuksen toiminta ja mittausdatan tulkinta (julk. vko 9)
  5. Moodmetric-mittaus ennakoivan työterveyshuollon välineenä (julk. vko 10)

Aivojen tulkinta jatkuvasta vaarasta johtaa pitkittyneeseen stressiin

Autonomisen hermoston tehtävä on säädellä kehon toimintoja tilanteen vaatimalla tavalla. Kun henkilö nukkuu, toimivat kehoa palauttavat ja hoitavat järjestelmät. Lounaan jälkeen kehon tehtävä on sulattaa ruoka tehokkaasti ja korjata siitä saatava energia talteen. Henkeä uhkaavan vaaran edessä ruuansulatus tai immuunipuolustus ovat tarpeettomia – ne laitetaan pois päältä ja tuodaan lisävoimaa esimerkiksi kamppailussa tarvittaville lihaksille.

Autonominen hermosto toimii pääosin tahdosta riippumatta ja vastaa monista tärkeistä elintoiminnoista kuten verenpaineen- ja lämmönsäätelystä, ruuansulatuksesta, lisämunuaisen toiminnasta ja syljenerityksestä. Se hermottaa sisäelinten seinämissä olevaa sileää lihaskudosta ja sydänlihaskudosta, jotka vastaavat tahdosta riippumattomien lihasten toiminnasta. Autonominen hermosto pitää meidät hengissä ilman että meidän täytyy tietoisesti tehdä asioita sen eteen.

Autonominen hermosto jaetaan parasympaattiseen ja sympaattiseen hermostoon, jotka toimivat vastaparina. Parasympaattinen hermosto hidastaa sydämen sykettä, supistaa keuhkoputkia, nopeuttaa ruuansulatusta ja edistää paranemista. Se pyrkii rentouttamaan kehon ja pitämään elintoiminnot vakaina. Parasympaattinen hermosto on aktiivisimmillaan levon aikana.

Sympaattinen hermosto säätelee verenkiertoelinten, rauhasten, ruoansulatuskanavan ja virtsaelinten toimintoja. Sympaattisen hermoston toiminta vilkastuu stressitilanteissa ja kovassa fyysisessä rasituksessa.

Yleensä sympaattinen ja parasympaattinen hermosto toimivat hyvässä yhteistyössä, mutta kuten keinulauta. Kun toisen toiminta kiihtyy, toisen hidastuu. Esimerkiksi stressireaktiossa sympaattinen hermosto menee hälytystilaan ja toimii hetkessä maksimivoimalla. Tällöin parasympaattinen toiminta seisahtuu, ja esimerkiksi suolen toiminta lähes pysähtyy ja sydämen lyöntitaajuus nopeutuu. Sympaattisen ja parasympaattisen hermoston yhteistoiminta mahdollistaa hienovaraisen ja nopean säätelyn tilanteessa kuin tilanteessa.

Edellisessä artikkelissamme kuvattu pakene tai taistele -reaktio on tarkoitettu nopeasti syntyvään ja ratkeavaan tilanteeseen. Nykyihmisellä stressireaktio voi jäädä huomaamatta päälle, eikä parasympaattinen hermosto pääsee palauttamaan elimistöä lepotilaan.

Kun stressi jää päälle

Jatkuva stressi pitää hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiskuori -akselin aktiivisena. Se on ikään kuin pitkään joutokäynnillä oleva moottori pumpaten elimistöön stressihormoneja, erityisesti kortisolia.

Kortisoli auttaa elimistöä kohtaamaan vaaran, mutta samalla se kuitenkin vaimentaa immuunijärjestelmän. Evoluution kannalta tämä oli järkevää: jos leijona uhkaa, on järkevää laittaa tarpeettomat järjestelmät kehosta hetkeksi pois päältä ja käyttää kaikki energia taisteluun. Immuunipuolustus heikkenee ylikuormitustilassa, joten jatkuva stressi voi johtaa infektiokierteeseen. Stressitekijöillä saattaa olla vaikutusta myös autoimmuunisairauksien puhkeamiseen, sydän ja verisuonitauteihin tai syövän syntyyn. Jatkuvat adrenaliinipiikit voivat vaurioittaa verisuonia, nostaa verenpainetta ja lisätä sydänvaivojen riskiä.

Huolestuneisuus ja pelko lisäävät stressiä ja voivat lisätä sympaattisen hermoston vilkastumista. Näin oireilu jatkuu – samalla rentoutuminen, nukkuminen ja elpyminen edelleen hidastuvat. Kova henkinen kuormitus toipilasvaiheessa saattaa olla yhtä jopa kohtalokasta kuin fyysinen rasitus, eli töiden tekeminen sairaslomalla ei ole sitä mitä kehomme toivoisi.

Fyysisten oireiden lisäksi stressi vaikuttaa keskittymiseen ja muistiin

Hippokampus on mielenkiintoinen, merihevosen muotoinen aivojen osa. Sillä on tärkeä osa muistin toiminnassa ja oppimisessa. Jatkuvat stressireaktiot tai pitkittynyt stressi aiheuttaa sen, että hippokampukseen johdetaan jatkuvasti kortisolia. Uuden oppiminen hidastuu, tunteiden käsittely vaikeutuu, henkilö kärsii keskittymisvaikeuksista ja muistihäiriöistä.

Ylhäällä olevat kortisolitasot pyrkivät pitämään kehon energiatasot korkeana (koska aivot luulevat, että fyysinen taistelu käynnistyy hetkellä millä hyvänsä). Kortisoli lisää ruokahalua ja tehostaa ylimääräisen ravinnon varastointia, mikä saattaa johtaa painnonousuun.

Jatkuva stressi ei ole pikkujuttu. Työstressin vaikutusta myös kuolleisuuteen on tutkittu:

Tutkimukseen osallistui yhteensä 812 työntekijää ja heitä seurattiin keskimäärin 25,6 vuotta. Työntekijät, joilla oli korkea työstressi, korkeat työvaatimukset yhdistettynä alhaisella työnohjauksella, oli 2,2-kertainen riski kuolla sydän- ja verisuonisairauteen verrattuna alhaisen työstressin kollegoihin. Vastaava riskisuhde oli työntekijöillä, joilla oli ponnistelu-palkitsevuus-epäsuhta (matala palkka, sosiaalisen arvostuksen puute, vähemmän uramahdollisuuksia suhteessa työhön tehtävään ponnisteluun) oli 2.4-kertainen kuolleisuusriski (Kivimäki et al., 2002)

Burnout

Kova stressi ei jatku loputtomiin ilman seurauksia. Burnout eli loppuunpalaminen on koko elimistön vakava häiriö. Se mielletään arkipuheessa usein psyykkiseksi tilaksi, mutta takana ovat samat elimistön reaktiot kuin lyhytkestoisessa stressissä. Samanaikainen psykologinen, hermostollinen, aineenvaihdunnallinen ja immuunipuolustuksen ylikuormittuminen saattaa olla niin vaikea, että täydellinen toipuminen on äärimmäisen hidasta tai jopa mahdotonta.

Burnoutin ehdottomasti paras hoito on ennaltaehkäisy. Henkilön itsensä saattaa olla vaikea ilmaista tilanteen vakavuutta, sillä itseä ja oletettua työtahtia verrataan helposti työtovereihin tai pyritään pitämään kulissit kunnossa. Vielä hetki ennen romahtamista saattaa kaikki näyttää ulkonaisesti normaalilta.

Keskustele ystävien, kollegoiden, esimiehen tai työterveyslääkärin kanssa aina, jos arvelet kuormituksesi olevan lähellä sitä, että enää ei jaksa. Hyvä indikaattori on uni.

Uni, aivot ja stressi

Kun elämä on kuormituksen suhteen tasapainossa, ihminen palautuu nopeista stressireaktioista ja myös pidemmistä kuormitusjaksoista, joita voivat aiheuttaa esimerkiksi vauvavuosi, talon rakennus, opiskelu- tai työprojekti. Kun palautumista on riittävästi eikä stressiä ole omalle sietokyvylle liikaa, ihminen pääsee myös vaikeiden jaksojen yli.

Uni on palauttavista keinoista tärkein, samalla se ilmaisee hyvin tasapainon häiriöistä. Pitkään jatkuneet unen häiriöt kertovat usein stressistä ja vähäinen uni taas vähentää stressinsietoa entisestään.

Aivot ja uni kannattaa mieltää tärkeänä parina. Unen aika aivoissa tapahtuu paljon asioita joita nukkuja ei huomaa, niille tehdään perusteellinen vuorokausihuolto jotta fyysisesti ja psyykkisesti voisimme hyvin.

Terveyttä ei ole ilman hyvää unta, ei fyysistä eikä henkistä. Unen merkitys jaksamiselle tulee kaikille eteen viimeistään, kun ei saa nukuttua tarpeeksi. Pahimmillaan elämä on sumussa elämistä ja pakollisten asioiden yli rämpimistä. Valitettavasti tämä kuitataan usein sillä, että ‘se nyt vaan kuuluu tähän elämänvaiheeseen’.

Kun pääsääntöisesti nukkuu hyvin ja aamulla olo on levännyt, pystyvät keho ja mieli joka päivä hyviin suorituksiin ja tasapaino kehossa säilyy.

Lue lisää unesta artikkelissamme Se ainoa uudenvuodenlupaus 

Pertti Panulan artikkeli aiheesta Stressi ja aivot lääkietieteellinen aikakauskirja Duodecimissä

Moodmetric-mittauksen tieteellinen tausta ja käytännön sovellutukset käydään läpi viisiosaisessa sarjassa
  1. Pakene-tai-taistele -reaktio
  2. Aivojen tulkinta jatkuvasta vaarasta johtaa pitkittyneeseen stressiin
  3. Fysiologiset mittaukset stressin pitkäkestoisessa seurannassa
  4. Moodmetric-älysormuksen toiminta ja mittausdatan tulkinta (julk. vko 9)
  5. Moodmetric-mittaus ennakoivan työterveyshuollon välineenä (julk. vko 10)

 

 

Pakene tai taistele -reaktio

Kun kyse on elämästä ja kuolemasta, keho ei jätä meitä pulaan. Se valmistautuu taistelemaan monin keinoin, joilla evoluutio on meidät varustanut.

Aivojen mantelitumake on vastuussa pelon prosessoinnista ja uhkatilanteen arvioinnista tulkitsemalla ääniä ja kuvia. Aiemmin opitun perustella mantelitumake määrittää kohdatun krokotiilin suureksi vaaraksi, ja lähettää välittömästi hätäsignaalin hypotalamukseen. Tämä toimii eräänlaisena komentokeskuksena, joka aktivoi sympaattisen hermoston, ja kehoon vapautuu ensin erityisesti adrenaliinia ja noradrenaliinia.

Käynnistyy taistele tai pakene -reaktio, jonka myötä pulssi nousee, sydämen iskuvoima kasvaa ja lihasten verisuonet laajenevat, jolloin niiden toimintakyky paranee. Ihon ja sisäelinten verisuonet puolestaan supistuvat ja verenpaine nousee. Keuhkoputket laajenevat, jolloin ilma virtaa paremmin keuhkorakkuloihin. Varastoitua sokeria ja rasvaa alkaa vapautua lihasten käyttöön, ruuansulatus hidastuu ja silmäterät laajenevat. Ihon pinta lämpenee ja hikoaa, mikä nostaa sähkönjohtavuutta. Kämmenten hikoaminen parantaa tarttumisotetta, mistä voi olla hyötyä taistelussa tai pakenemisessa.

Nämä havaittavat reaktiot aiheuttaa äärimmäisen nopea kemiallinen prosessi kehossamme. Kaikki tapahtuu tahdosta riippumattomasti. Ihminen on silmänräpäyksessä valmis toimintaan, ja (todennäköisesti) pakenee krokotiilia jo ennen kuin ehtii ajattelemaan asiaa.

Termin kehittäjä Walter B. Cannon

Termin ‘pakene tai taistele” kehitti tohtori Walter B. Cannon vuonna 1915. Hän opiskeli Harvardin yliopistossa ja jatkoi siellä opettajana psykologian laitoksella. Vaikka Cannon opiskeli psykologiaa, hän kiinnostui laboratorioeläinten fyysisistä reaktioista paineen alla.

Kun hän tutki eläinten ruuansulatusta, hän havaitsi pelokkaan eläimen vatsassa fyysisiä muutoksia. Cannon kiinnostui stressin ja fyysisten reaktioiden suhteesta ja jatkoi tutkimuksiaan eläinten kehossa tapahtuvista muutoksista stressin aikana kahdenkymmenen vuoden ajan.

Cannon määritteli myös uudestaan aiemmin esitellyn termin homeostaasi, joka tarkoittaa elimistön sisäistä tasapainoa. Keho pyrkii pysymään mahdollisimman vakaana muutoksista huolimatta ja tavoittelee tietynlaista tasapainoa. Esimerkiksi verensokerin nousu aiheuttaa janon, juomalla nestettä saadaan sokerin määrä elimistössä tasapainoon. Cannonin mukaan myös akuutista stressireaktiosta palautuminen on kehon pyrkimystä homeostaasiin.

Stressin homeostaattisen määritelmän mukaan ‘stressi on tila, missä odotukset – geneettisesti ohjelmoidut, opitut tai ympäristön ohjaamat – eivät vastaa käsitystä sisäisen tai ulkoisen ympäristön senhetkisestä tai odotetusta tilasta. Tämä odotusten ja oletetun tilanteen välinen ero aiheuttaa ihmisessä stressireaktion.’

Vaaratilanteen jatkuessa

Palataan vaaraan, jonka kohtasimme. Jos havaittu krokotiili onkin valtava pehmoeläin, voi vetäistä syvään henkeä ja naurahtaa helpotuksesta.

Jos uhka on todellinen ja taistelu väistämätön, aktivoituu ensimmäisen adrenaliinipiikin ehtyessä hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiskuori -akseli. Sen tehtävänä on pitää sympaattinen hermosto aktiivisena – kaasupoljin pohjassa – niin pitkään kuin tarvitaan.

Lisämunuaisen toiminnan käynnistyessä alkaa vereen vapautua stressihormoni kortisolia, jolla on monia tehtäviä, se mm. pitää veren sokeritason riittävän korkeana stressitilanteiden aikana. Lisämunuaisen kautta tulevia hormonaalisia vaikutuksia kutsutaan välillisiksi stressin vaikutuksiksi, koska ne toimivat verenkierron kautta. Nämä vaikutukset ovat havaittavissa 20–30 sekunnissa. Artikkelin alussa kuvattiin välittömiä vaikutuksia, jotka tulevat suoraan sympaattisen hermoston ansiosta parissa sekunnissa.

Stressireaktiosta palautuminen

Kun uhka on voitettu, eivätkä aivot enää havaitse riskejä ympäristössä, otsalohkolle välittyy ”peru hälytys” -viesti, sympaattisen hermoston hälytysmerkit vaikenevat, ja mantelitumake saa parasympaattisen hermoston palauttamaan elimistön normaaliin rentoutuneeseen tilaan.

Keholta menee noin 20 minuuttia fyysiseen palautumiseen akuutista stressireaktiosta, adrenaliinilisä vaikuttaa puolesta tunnista tuntiin. Lisämunuaisten erittämien hormonien vaikutus alkoi myöhemmin, ja myös kestää pidempään. Kun stressitekijää ei enää esiinny, kortisolinkin tuotanto kehossa loppuu ja tasapainotila saavutetaan parasympaattisen ja sympaattisen hermoston välille.

Sympaattinen hermosto ja hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiskuori -akseli pitävät stressireaktion yllä niin kauan kuin on tarpeen. Ihminen on rakennettu kohtaamaan vaaroja ja taistelemaan hengestään tilanteissa, jotka syntyvät nopeasti mutta usein myös ratkeavat pian. Aktivoituminen ja hyökkäys ovat normaaleja toimintoja, samoin kuin innostus ja voitonriemu.

Multitaskaus, verot, korot, korkojen korot, piinaava kollega ja hajoavat kodinkoneet – näistä ei ollut tietoa evoluution alkuaikoina. Adrenaliinipiikkiä ei saa taistelemalla purettua, kun vastapuolena on puhelinlasku.

Mitä kehossa tapahtuu, kun stressivaste jää päälle? Lue artikkelisarjamme osa 2 viikolla 7.

Kuva ja tiedot Walter Cannonista: 

https://home.cc.umanitoba.ca/~berczii/hans-selye/walter-cannon-fight-or-flight-response.html

Moodmetric-mittauksen tieteellinen tausta ja käytännön sovellutukset käydään läpi viisiosaisessa sarjassa
  1. Pakene-tai-taistele -reaktio
  2. Aivojen tulkinta jatkuvasta vaarasta johtaa pitkittyneeseen stressiin
  3. Fysiologiset mittaukset stressin pitkäkestoisessa seurannassa
  4. Moodmetric-älysormuksen toiminta ja mittausdatan tulkinta (julk. vko 9)
  5. Moodmetric-mittaus ennakoivan työterveyshuollon välineenä (julk. vko 10)